Olin isätön vuonna -73 syntynyt äpärä ja mummun silmäterä. Olin kiltti, kolmilapsisen perheen vanhin lapsi. Luovuus näkyi minussa jo varhain. Kaikki alkoi siitä, kun sain 16-vuotiaana selkärankareumadiagnoosin. Aloin työstää terveyden menetystä ja varhaisteinin kipukohtia paperille. Syntyi nuoren naisen epäkypsiä runoja elämästä. Jo silloin päätin, että joskus julkaisen runokokoelman. Nyt - useita vuosia myöhemmin - sain siihen loistavan mahdollisuuden  Mediapinnan tarjoaman kulttuuriteon, ‘100 runokirjaa’ -kirjasarjan myötä.

 

Piirsin, maalasin, valokuvasin ja kirjoitin. Kohtasin kuolemaa ja sairautta. Kirjoitin runoja surusta. Rakastuin ja petyin. Kirjoitin runoja pettymyksestä. Rakastuin uudelleen. Kirjoitin ajatelmia ystävyydestä ja mietelmiä rakkaudesta. Huomasin katselevani maailmaa koko ajan ikäänkuin kameran linssin läpi. Niin valokuvausharrastus tuli jäädäkseen.

 

Risteilin erilaisten yritysten ja erehdysten väliä. Synnytin mitä kauneimman poikalapsen. Kuvasin ja kirjoitin. Koin matkani varrella lukuisia suuria menetyksiä ja vastoinkäymisiä, joista hometaloepisodi muutti elämäni lopullisesti. Löysin itsestäni paljon uusia puolia. Kirjoitin ja kuvasin. Lopulta yhdistin sanat ja kuvat: syntyi kuva-ajatelmia sekä Runosuoni-sivu.

 

Luonto näkyy vahvasti kaikessa, mitä teen. Niin myös esikoisteoksessani ‘Koskaan ei voi tietää, kuinka ihmeelliseen päivään herää’. Tämä oman elämäni vuoristorataa kuvaava runokirjani kulkee vuodenaikojen sykleissä, teemoittain. Kirja alkaa syksyn synkistä tunnelmista, käy talvessa kuvaten elämän pysähtymistä, menee kevääseen pohtien uuden alkamista, ja viimein loppuu rakkauden täyteiseen kesään ja sisäisen rauhan löytymiseen.

 

Vaikka kuinka sekavalta kaikki tuntuisikin,

tärkein riisuu aina lopulta naamionsa.

 

Rakkaudella,

sinun.